lauantai 23. elokuuta 2014

Teachers said we'd never make it out alive

Mulla on Lana Del Reyn musiikkiin vähän kompleksinen suhde. Kun ekaa kertaa kuuntelin sitä, nyökyttelin silleen että joo-o, ihan kivaahan tämä. Mutta ei se mitenkään ihmeellistä ollut; aika perus poppia ja joka biisissä tuntui pyörivän vähän samat tunnelmat ja jutut. Ei tullut mieleenkään mennä keikalle, kun se tuli Suomeen. Born to die oli ihan kiva, mutta ei järisyttävä: päällimmäisenä mieleen nouseva juttu oli biisin yhteydessä oli se, että musiikkivideo muistutti O.C.:n toisen tuotantokauden lopusta. Miellyttävän nostalgista ja kotoisaa.

Sitten tuli viime syksy. Ja jostakin syystä yhtäkkiä mun kämpässä alkoi soida toistuvasti Summertime sadness. Niin usein, että teki mieli pahoitella naapureille yksipuolista soittolistaa, mutta ei tarpeeksi - en siltikään kyennyt lopettamaan. Sittemmin kehitin samanlaisen pakkomielteen Young and beautiful -biisiin, mieluiten Youtubesta löytyvän Great Gatsby -videon kanssa.

Talvella pakkomielteet vähän hellittivät, mutta tänä keväänä nousivat taas ihan uudella voimalla. Tämän blogimerkinnän http://www.lily.fi/blogit/kaikki-mita-rakastin/kotikulmilla seuraus oli, että Radio pääsi soittolistalle uudestaan. Sitten tuli Diet Mountain Dew. Ja tällä viikolla olen kuunnellut joka päivä, siis ihan jok'ikinen päivä, This is what makes us girls. Huolimatta siitä, että biisin nimen kantama ajatus on sama, mikä saa mut vetämään herneet nenään usein; että tytöt on sitä tai tätä tai tota ihan luonnostaan, ja vieläpä niin, että on jotenkin tytöille tyypillistä antaa suhteiden mennä kavereiden edelle. 

Sille ajatukselle voin tuhahdella, mutta silti: Remember how we used to party up all night, sneaking out and looking for a taste of real life, siinä on jotakin aika kipeän tuttua. Ja rämmittyäni lähtöfiiliksiin liittyvässä nostalgiassa ei voi tuntea muuta kuin rakkautta. Teachers said we'd never make it out alive.

Ja niinpä, kun pyöräilin kotiin maanantaiyönä puoli kolmelta sateisessa Käpylässä, päässä soi just ne rivit ja ne jutut. Meillä ei tainnut olla korkkareita vaan jeesusteipillä korjatut maiharit, eikä me murtauduttu hotellin uima-altaalle vaan karkailtiin Siperiaan punkkikeikoille, hankittiin jälki-istuntoa kunnes iltapäivät loppuivat opettajilta kesken ja juotiin pahaa halpisvalkkaria läheisillä kallioilla, mutta asian ydin on silti ihan sama.



There she was my new best friend
High heels in her hands, swayin' in the wind
While she starts to cry, mascara runnin' down her little Bambi eyes:
"Lana, how I hate those guys."




 And that's where the beginning of the end begun
Everybody knew that we had too much fun





Sweet sixteen and we had arrived
Baby's table dancin' at the local dive
Cheering our names in the pink spotlight
Drinkin' cherry schnapps in the velvet night


Uudet seikkailut odottaa ja hyvä niin. Enkä mistään hinnasta haluaisi olla enää kuusitoistavuotias. Mutta onneksi silloin tuli oltua, ja tuli seikkailtua ja siinä sivussa löydettyä myös ne tyypit, joista tietää jo etukäteen: ikävä tulee.

Biisi osuu siis moneen kohtaan, ja silti on jotenkin väärässä. Toisin kuin opettajat aikoinana yläasteella uhkailivat, meille kaikille kävi oikeastaan aika kivasti; ja toisin kuin Lana linjaa, ne parhaimmat eivät ikinä kadonneet mihinkään.


























Kuvat: Hanna Tapaninen & Tuuli Laaksonen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti